torstai 11. syyskuuta 2014

Sankaritar juoksee pienten sankareiden hyväksi

Sankaritar juoksee elämänsä ensimmäisen maratonin 29. syyskuuta 2014. Juoksu on auttanut häntä viimeisen kahden rankan ero- ja yksinhuoltajavuoden aikana niin paljon, että hän päätti auttaa myös muita juoksemalla. Projektiksi hän valitsi berliiniläisen lasten saattokodin, Sonnenhofin.

Sankaritar on pohtinut paljon omaa kamppailuaan ja juoksemisen tarkoitusta: "Taistelen edelleen itseni kanssa, mutta kyse ei ole enää selviytymisestä. Voin nykyisin hyvin, minulla ei ole mitään vaaraa, olen hyvässä kunnossa ja lapseni ovat terveitä. Mutta vollotan silti, kun 32-kilometrin juoksulla on liian kuuma, henkeä ahdistaa, kun en saavutakaan omaa aikatavoitettani. Täytyy muistaa, että tämä taistelu on itse valittu ja kovin pientä siihen verrattuna, mitä moni parantumattomasti sairas lapsi joutuu käymään läpi."

"Oman sotani ja näiden lasten taistelun välillä on se ero, etten voi kuin voittaa. Mutta nämä Sonnenhofin pienet sankarit ovat jo hävinneet omansa", Sankaritar pohtii ja kertoo vierailustaan Sonnenhofissa: "Eräs pieni poika oli toivonut tapaavansa aidon astronautin ennen kuolemaansa. Tapaamisen järjesäminen oli hankalaa ja se kesti, mutta poika jaksoi odottaa sinnikkäästi. Vihdoin astrnautti saapui: poika oli ikionnellinen. Kaksi päivää sen jälkeen, kun unelmasta tuli totta, poika kuoli hartain toiveensa toteutuneena."

Toiveesta tuli totta Sonnenhofille lahjoitetun rahan avulla. Kun Sankaritar kuuli pojan tarinan, hän halusin toteuttaa lisää tällaisia pieniä unelmia. "Tarkoituksena on kerätä rahaa näiden lasten hyväksi. Että voisimme lahjoittaa heille hieman onnea ja iloa", Sankaritar sanoo.

Jos olet kiinnostunut tukemaan Sonnenhofin lapsia Sankarittaren maratonin kautta, ota yhteys! Voit tukea Sonnenhofia lahjoittamalla esimerkiksi 1 € per Sankarittaren juoksema kilometri. 

Saattokodin yhteystiedot löytyvät esimerkiksi täältä:  

https://www.facebook.com/anniberlinmarathon/timeline






Kun seinä tuli vastaan

Sankarittarella oli kiire viikko. Oli työkuvioita, tapaamisia ja kaiken kukkuraksi esikoinen oli aloittanut koulun. Poika ei kokenut koulun alkua millään tavalla kummalliseksi: aamulla laitettiin reppu selkään, sitten mentiin kouluun ja iltapäivällä reppu heitettiin huoneen nurkkaan. Seuraavana päivänä sama alusta. Kaiken lisäksi se oli kivaa!

Pojan äidille elämänmuutos oli suurempi. Ei vain siksi, että koulunpihalla piti seistä valmiina tasan kello 7:30. Sitä ennen Sankarittaren piti syöttää, pukea ja tehdä eväät kolmelle. Samoin restauroida julkisivu sellaiseen kuntoon, että tosiaan kehtasi seistä koulun pihalla ennen kukonlaulua.

Ikä kun ei tunnetusti tullut yksin kylään. Sillä oli aina kaikenlaisia seuralaisia mukanaan: silmäpusseja sun muita ihanuuksia. Ja Sankaritarkin oli jo keski-ikäinen, jopa 35-vuotias. Vaikka tosin vielä ihan vetreä sellainen. Mercedes Benzin puolimaratonilla hän oli kilpaillut "senioreiden" sarjassa, mutta oli juossut siellä oman ennätyksensä. Ei pahempi suoritus vanhukselta!

Sankaritar päätti, ettei ottaisi paineita ikääntymisestä. Ainakaan kunnes juoksusuoritukset alkaisivat kovasta urakoinnista huolimatta kääntyä laskuun. Nyt ne paranivat kerta kerralta. Se ei voinut tarkoittaa muuta, kuin että Sankaritar oli tosiaan ainoana ihmisenä maailmassa löytänyt nuoruuden salaisen lähteen. Tietenkin!

Tosin Sankaritar tarkoitti ikääntymisellä ehkä sittenkin jonkinlaista sisäistä parkkiintumista. Joustamattomuutta. Pelkoa. Luovuttamista. Rajoja. Ennakkoluuloja itseään ja muita kohtaan. Niitä vastaan hän huomasi taistelevansa. Ei kiloja. Ei silmäpusseja.

Sankaritar oli viime päivinä muutenkin miettinyt juoksunsa merkitystä. Melkein aina juostessaan kympin lenkkinsä noin yhdeksän aikaan aamulla, vastaan tuli loppua kohden vanhempi mies. Tällä oli kivettyneet, turvonneet kasvot. Sellainen katse, joka seuraa Parkkinsonin taudista. Mies juoksi hitaasti, jotenkin hankalan näköisesti - mutta hän juoksi. Ilmeisesti päivittäin.

Joka kerta mies tuli vastaan loppusuoralla, jolloin Sankaritar kiri, katsoi kännykän kellosta, kuinka sekunnit kuluivat, yritti hyvää aikaa. Ja joka ikinen kerta kohdatessaan tämän miehen, Sankaritar muisti jotain oleellista juoksusta. Ja sekuntien merkitys surkastui olemattomaksi, hävisi taivaan tuuliin.

Tässä oltiin elämän ytimessä.

Siinä taistelussa itsemme kanssa, jota kutsumme elämäksi. Joka ilmenee eri elämänvaiheissa, ulkoisten olosuhteiden vaihdellessa ja eri elämänalueilla eri tavalla. Mutta oli kyse sitten ulkoisesti nälänhädästä, pakolais- tai evakkomatkasta, lapsen sairaudesta, avioliiton hajoamisesta, urasta, urheilusuorituksesta tai vakavasta taudista, tosiasiassa kyse on aina samasta asiasta: sinnikkyydestä. Siitä, ettei luovuta. Ettei anna periksi. (Sankaritar on kirjoittanut tästä aiheesta myös esimerkiksi täällä ja täällä ja täällä.)

Tämä yhdistää ihmisiä, koska vaikka omaa elämää ja sen kolhuja ei aina voi verrata toisten elämään, periaatteessa kyse on vain ja ainoastaan siitä, mitä näillä kokemuksilla teemme. Miten niitä työstämme.

Tämä yhdistää ehkä erityisellä tavalla juoksijoita, koska intohimoinen juoksija on hyvin tietoinen omasta kamppailustaan. Siksi hän ei vertaakaan itseään keneenkään muuhun, vaan nyrkkeilee ainostaan omia varjojaan vastaan. On samantekevää mikä on vastustajana: sairaus, suru, epävarmuus, huono omatunto tai jokin toinen kiusaajia - taistelu on silti sama.

Ja ainoa, mikä merkitsee mitään on se, ettei luovuta. Se pitää ihmistä hengissä.

Juoksu on tämän sisäisen kamppailun yksi ilmentymä. Urheilussa sisäinen sota tapahtuu konkreettisesti, ihmisen ulkopuolella. Se helpottaa myös syvempiin ongelmiin tarttumista. Nimeämällä ne, demonit muuttuivat pienemmiksi, paremmin hallittavaksi.

Ja Sankaritar oli tunnistanut omansa. Haastanut Syyttäjän, Masentajan, Marttyyrin ja Marisijan juoksuradalle kilpailuun. Eikä Sankaritar suinkaan aikonut hävitä.

---

Sankaritar juoksi melko tarkasti ohjelman mukaan seuraavat lenkit:

- ma: lepo
- ti: lepo
- ke: 8.3 km (51 min)
-to: lepo (hammaslääkäri)
- pe: 5. 6km (33 min)
- la: 10.3 km (57 min)
- su: 32 km (3:27min)

---

Sankarittaren pisin koskaan juoksema lenkki (32 km) vaatii oman erillisen kuvauksensa:

Ensimmäiset 14 kilometriä menivät suhteellisen hyvin. Välietappina oli lasten ja heidän isänsä tapaaminen. Matkaan määränpäähän meni tasan 1:30 h. Sankaritar piti pienen, noin 20 minuutin pituisen tauon ja joi kahvin. Tässä vaiheessa kello oli noin 11:30 ja ilma alkoi olla hyvinkin lämmin. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja asteita oli jo 27.

Matka jatkui ja metsässä ponkaisi iso kauris suoraan nokan edestä kovaa vauhtia pakoon. Seuraava juomatauko oli noin 4 km päästä kilometrin 18 kohdalla. Silloin Sankaritar otti myös yhden energiageelin. Se oli pahaakin pahempaa siirappimaista mönjää, mutta sen vaikutus oli maaginen: askel keveni sekunneissa!

Seuraava juomatauko oli noin 3 kilometrin päässä (huom. lämpöasteet!). Tässä vaiheessa (21km) Sankaritar alkoi olla aika väsynyt. Väsymys kasvoi entisestään ja kuuluisa seinä tuli vastaan jo 26. kilometrin kohdalla. Se oli ahdistavaa ja masentavaa, sillä viimeksi Sankaritar oli juossut 29 km suhteellisen reippaasti, ilman geelejä, ilman montaakaan juomataukoa. Olematta kovinkaan väsynyt.

Tällä lenkillä asiat olivat toisin. Seinän aikaiseen ilmaantumiseen oli luultavimmin kaksi syytä: edellisen päivän 10 km tempo-juoksu ja kuuma ilma.

"Seinä" oli voimien hiipumista, lihassärkyä, hengästymistä, huimausta, epätoivoa, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta. Sattui. Sankaritar meni niin pitkälle, että rukoili varjoa. Ja saikin sitä pian. Kolme kilometriä menivät sisulla ja 29. kilometrin kohdalla Sankaritar piti toisen pidemmän, noin 10 minuutin tauon ja joi järven rannalla siejaitsevalla tarassilla alkoholittoman vehnäoluen. Se maistui taivaalta ja antoi niin paljon hiilihydraatteja, että viimeiset kolme kilometriä kyllä sattuivat, mutta epätoivo oli kaikonnut. Viimeisen kilometrin Sankaritar pystyi jopa kiihdyttämään vauhtia.

Matkaan meni yhteensä 3:27 h (josta on miinustettu kaksi pidempää taukoa = yht. noin 30-40 min) 

Mitä Sankaritar oppi tällä juoksulla?

- Sen, mikä maratonikielessä on "seinä". (Saksaksi sanotaan, että "vasaramies tulee käymään".)
- Että epätoivon jälkeen seuraa taas toivoa. Aina.
- Että loppua kohden olo saattaa taas parantua - etenkin jos saa hiilareita!
- Että maratonilla kannattaa varmaan syödä 10km välein energiageeliä.
- Että pitkät juoksut ovat kivuliaita - siitä ei pääse mihinkään edes treenaamalla. Viimeistään 30. kilometrin jälkeen lihaksia särkee. Mutta se on koko pointti!

---

Muutama ajatus ja sitaatti, joita Sankaritar on pureskellut juostessaan:
- "Kipu on heikkoutta, joka kaikkoaa kehosta".
-  "Life begins at the end of your comfort zone"
- "Parempikaan ei riitä"



sunnuntai 31. elokuuta 2014

Mercedes Benzin puolikas ja käsijarru

Sankarittaren treeniviikko oli ollut yhtä puolikuntoisuutta. Hän oli juossut ainoastaan seuraavat lenkit:

- Tiistai: 45 min
- Torstai: 1:35 h
- Sunnuntai: Mercedes Benz puolimaratoni Berliinin Reinickendorfissa aikaan 2:01:51!

Kyseessä oli Sankarittaren toinen puolimaratoni. Keväällä hän oli juossut Berliinin SCC-puolimaratinin aikaan 2:07:18. Nyt Sankaritar paransi omaa aikaansa melkein kuudella minuutilla. Se oli jättimäinen harppaus - sen tiesi jokainen juoksija, joka oli joskus elämässään taistellut sekunneista.

Sankaritar tiesi hyvin, että oli antanut sunnuntaina kaikkensa. Ja ettei hän mitenkään olisi voinut enää nopeuttaa vauhtiaan niillä 1:51 minuutilla, jotka puuttuivat kahden tunnin maagisen rajan ylittämiseen. Sen näkymättömän kalvon puhkaisuun, joka erotti harrastuslenkkeilijät intohimoisista juoksijoista.

Sankarittaren mielessä kahden tunnin kynnys tuntui portilta uuteen juoksijaulottuvuuteen. Sieltä tunnelin päästä kajasti vienoa valoa. Jostain uudesta tietoisuuden tasosta - ainakin Sankarittaren mielestä.

Mutta jotenkin Sankaritar samalla aavisti valon petollisuuden. Sen, ettei se koskaan ollut siellä, missä juoksija kulloinkin oli. Vaan, että se luisui aina käsistä, juuri kun luuli tavoittaneensa sen.  Autuas valo loittoni jokaisella askeleella, jonka juoksija otti sitä kohti. Kyseessä oli juoksijoiden todellinen jänis: voima, joka vei aina vain eteenpäin uusia haasteita kohti.

Vaikka Sankaritar ymmärsi, ettei tavoitetta, tuota valoa, voinut koskaan tavoittaa. Vaikka hän tiesi, ettei juoksija voinut koskaan olla täysin tyytyväinen suoritukseensa, hän ei voinut seistä itsensä yläpuolella. Päättää olla tyytyväinen. Ne kalvoivat mieltä, nuo 1:51 minuuttia. Nuo 111 sekuntia...

Moneen kertaan Sankaritar kävi juoksua mielessään läpi. Mietti, missä olisi voinut puristaa kovempaa. Missä hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi. Lopussa ei. Ehkä sitten alussa?

---

Lauantaina, puolimaratonia edeltävänä päivänä oli ollut Sankarittaren esikoisen koulunaloitusjuhlat. Oli ollut vieraita, leipomista, koristelua, kestimisitä, kuoharia, kakkua ja lopulta huvipuistoretki lasten ja heidän isänsä kanssa.

Illalla Sankaritar oli ollut rättipuhkipoikki. Riisuutuessaan hän oli huomannut kauhukseen, että hänen vasen jalkansa oli turvonnut. Niin turvonnut, että Sankaritar oli hetkellisesti pelästynyt ja painunut suoraan pehkuihin. Hän oli laittanut jalan suuren tyynypinon päälle lepäämään ja nukahtanut samantien.

Sankaritar oli päättänyt odottaa aamuun ja katsoa sitten, voisiko lähteä juoksulle ollenkaan. Aamulla olo oli ollut hyvä. Ei ollut mitään selityksiä: Juoksulle, mars!

Kello 9:00: Starttiviivalla jännitti. Sankaritar kävi sisäistä kamppailua: "Ei sinun tarvitse liioitella", eräs sisäinen ääni oli sanonut. "Otat vain rennosti", toinen. "Lopetat vaikka kesken, jos tulee huono olo", kolmas. "Ei tarvitse yrittää liikaa - riität näinkin!"

Mitä nämä äänet aina olivat? Ja kenen?

Sankaritar huomasi, että melkein aina ennen juoksukilpailua, hän kuulosteli erityisen tarkasti kuntoaan. Aina oli jotain, joka ei ollut kohdallaan: nenä vuosi. Kurkkua kutitti. Polvea vihloi. Hyvin usein Sankaritar päätti odottaa aamuun. Katsoa vointia. Lähteä kevyesti matkaan.  

Eikä liioitella.

Mikä tämä ihmeellinen sisäinen jarru oikein oli? Mistä se tuli? Oliko se järki - vaiko kenties sittenkin haitallinen, itse rakennettu raja - joku itsensä rajoittamisen tarve? Kenties kontrollipakkomielle? Miksi Sankaritar ei uskaltanut päästää irti, vaan lähti aina käsijarru päällä liikkeelle?

Nämä tuntuivat olevan urheilun kannalta oleellisia kysymyksiä. Mutta Sankaritar aavisti niiden juontavan syvemmälle. Kertovan jotain Sankarittaren luonteesta. Sydämen syvimmistä sopukoista.

Juoksu alkoi hitaasti. Sankaritar kuitenkin yllättyi jo ensimetreillä: olo oli ihan ok.

Jo lähtöviivalla hän oli kiinnittänyt huomiota kahteen juoksijaan, joilla oli punainen t-paita päällä: "Lauftreff Berlin". Se oli avoimen, ilmaisen juoksuryhmän paita. Jostain Sankaritar oli lukenut heistä.

Ensimmäiset viisi kilometriä kuluivat aivan tavallisesti. Sankaritar etsi kuumeisesti sopivaa juoksijaa, jonka kintereillä voisi yrittää pysyä. Siinä juostessaan Sankaritar kuuli, kuinka toinen Lauftreff-paitainen juoksija antoi kahdelle mukana juosseelle naiselle tarkat tiedot siihen astisesta juoksusta: nopeuden, ajan, matkan. Hän kaivoi taskustaan lapun ja laski siinä juostessaan, kuinka paljon naiset olivat miinuksella. "Olemme nyt noin 40 sekuntia jäljessä tarvitsemastamme ajasta."

Sankaritar ei voinut olla kysymättä: "Mitä aikaa tavoittelette?" Mies vastasi: "Jutta haluaa juosta alle kahden tunnin." Sankaritar pyysi lupaa liittyä seuraan. Hänkin tavoitteli salaa tietenkin kahta tuntia. Vaikka se tuntui sillä hetkellä utooppiselta haaveelta. Lupa liittyä ryhmään myönnettiin, joskin berliiniläisen tympeästi. Se oli tuttua ja mieluista Sankarittarelle: ei tarvinnut puhua turhia - sai vain juosta.

"Itse olen tällä kertaa vain jäniksenä", mies naurahti. "Tavoitteeni on saattaa naiset maaliin tavoiteaikaan." Sankaritar nyökkäsi: "Mutta tämähän on vain kenraaliharjoitus, eikö?" Jutta, joka juoksi muutamaa metriä edellä tajusi Sankarittaren vitsin ja vastasi kääntymättä: "Jep. Neljän viikon päästä on sitten suuri päivä!"

Niin, neljän viikon päästä oli tosiaan suuri päivä. Myös Sankarittaren: Berliiniin maratoni.

Muutama kilometri kului niin, että "jänis" juoksi Sankarittaren, Jutan ja kolmannen naisen välillä ja antoi tietoja juoksun nopeudesta. Hän ilmoitti, kuinka paljon piti kiriä.

Sitten kolmas nainen jäi taakse. Jänis jäi vetämään häntä. Sankaritar pysyi tiukasti noin viisikymppisen Jutan kannoilla seuraavat seitsemän kilometriä.

Noin kilometrin 12 kohdalla Jutta alkoi hidastaa. Samalla Sankaritar kiihdytti. Nyt hän oli jänis. Noin kolme kilometriä Sankaritar veti Juttaa, kunnes Jutta otti taas ohjat käsiinsä. Mutta jo pian sen jälkeen Sankaritar otti taas johdon.

Jänismies juoksi rinnalle ja ilmoitti ajan kilometrin 15 kohdalla. Hänen mukaansa joutuisimme kirimään kovasti alkaen viimeistään kilometristä 17, muuten emme millään kerkeisi maaliin alle kahden tunnin: "Nyt juoksette kovempaa, muuten tästä ei tule mitään!"

Sankaritar kiihdytti vauhtia. Tuntui hyvältä. Juoksu luisti. Sankaritar löysi uuden, paremman tavan juosta. Kerrankin tuntui siltä, että kaikki oli niin kuin piti. Nyt jos koskaan Sankaritar voisi antaa kaikkensa! Jänismies sanoi: "Yritä pitää Jutta mukanasi." Jutta pysyi kannoilla, mutta huusi Sankarittaren perään: "Juokse sinä vain! Sinulla on hyvä aika!" Sankaritar vastasi siihen: "Niin on sinullakin, tule nyt! Nyt ei luovuteta!"

Ja niin he juoksivat, Sankaritar ja Jutta. Kaksi vierasta naista sateessa. Berliiniin harmaassa aamussa. Yhdessä. Ja kuitenkin yksin.

Viimeiset kolme kilometriä Sankaritar veti ja kovaa. Ja kun tien laidassa oli vihdoin kyltti, jossa luki 20 km, jänismies ilmestyi taas kuin tyhjästä ja juoksi hetken Sankarittaren rinnalla. Sitten hän sanoi: "Enää 700 metriä, nyt vedät täysillä!"

Ja niin Sankaritar antoi kaikkensa. Päästi vähän irti. Löysäsi vähän käsijarrua. Haistatti kontrollille. Uskalsi. Ja sekös sattui. Kovaa.

Mutta niin sen kuuluikin. Sillä sen vähempi ei vain ole tarpeeksi.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kaksi pitkää

Sankaritarta oli alkanut vaivaamaan outo, sitkeä, kiusallinen flussa. Se tuli ja meni, yhtenä päivänä se turvotti aamulla silmät myyrämäisiksi, raapi kurkkua, keräsi vettä jalkoihin, hengästytti rappusissa. Seuraavana päivänä olo oli jo ihan hyvä, melkein terve. Joka toinen päivä Sankaritar kävi lenkillä, joka toinen päivä lepäsi. Treeniohjelmasta jäi joitan juoksuja pois, mutta suurimman osan hän pystyi juoksemaan - jopa kummallisen hyvin! (Muutama kokenut juoksija myhäili Sankarittarelle siihen vain, että "mitähän jankutinkaan siitä levon merkityksestä?!")

Sankaritar päätti olla ottamatta pientä pöpöä sen vakavammin. Ja kun treeniohjelmassa luki perjantain kohdalla 1:30 h, Sankaritar myös juoksi 1:30h. Seuraavana päivänä oli maksun aika: lämpötila heitteli. Ensin oli kylmä, ilmeisesti lämpöä ja sitten taas kuuma, suorastaan hiki. Oli kipeä olo. Raajoja särki. Pää oli kipeä.

Nyt oli levon aika. Sen Sankaritarkin ymmärsi. Tosin ilmeisen huonosti. Lepo ei ollut yhtä kuin sänkyloma. Sankaitar tulkitsi "levon" omalla tavallaan ja käymällä ostoksilla Ikeassa. Lapsillehan piti ostaa kaikenlaista. Esikoinenkin oli juuri aloittamassa koulun.

Kuka sanoi, mikä oli lepoa? Sankarittarelle tämä oli nyt ihan sopivaa sellaista. Ja kuinka ollakaan: iltaa kohden hän voi huomattavasti paremmin. Ja sekös tarkoitti, että huomenna voisi taas juosta! Oli sunnuntai ja pitkän juoksun vuoro.

Sunnuntaina Sankaritar lähti varovasti liikkeelle. Oli päättänyt juosta kuulostellen oloa. Ehkä lenkistä tulisi vain 5 km, ehkä 10 km pitkä. Mutta kun olo vain parani matkalla ja vauhti sen kun kiihtyi, lenkistä tuli aivan käden käänteessä perussetti: 21 km Müggelsee-järven ympäri.

Kilometri 16 kohdalla metsästä ilmestyi tielle haaste: kolme villisikaa. Ne olivat suhteellisen pieniä, säkäkorkeus noin Sankarittaren polven mittainen. Mutta villieläimiä ne olivat siltikin - eikä suinkaan vaarattomia. Kaksi niistä puikkelehti pelästyneenä takaisin metsään äitinsä suojiin (iso emäsika näkyi puiden lomitse noin viiden metrin päässä Sakarittaresta). Mutta kolmas jäi syömään jotain tien pientareelle noin kahden metrin päähän.

Sankaritar oli pysähtynyt ja mietti, mihin hyppäisi, jos eläin lähtisi juoksemaan kohti. Mutta kun sika jatkoi rauhassa maan kuopimista, Sankaritar päätti liikkua hitaasti sen ohi ja jatkaa matkaa. Sillä hetkellä sika nosti päänsä ja suorastaan hyppäsi ilmaan. Se pelästyi niin perinpohjaisesti, että Sankaritarta nauratti.

Kohtaaminen oli joka tapauksessa huikea ja yksi juoksukokemus lisää. Sellainen, jota Sankaritar oli jo kauan pelännyt tai ainakin jännittänyt. Täkäläiset metsät kun vilisivät villisikoja. Mutta jotenkin Sankaritar oli kuvitellut ensikohtaamisen toisenlaiseksi. Siksi hän oli välttänyt juoksemasta hämärän tultua metsiköissä. Silloinhan oli villisikojen aika.

Mutta kuinka ollakaan, tässäkään asiassa oli ihan turha yrittää kontrolloida mitään. Villisiokoja kun saattoi kohdata myös sunnuntai iltapäivällä kello yksi. Eikä suinkaan keskellä metsää, vaan asutusalueen laidalla, jalkakäytävällä.




torstai 21. elokuuta 2014

Lepoa ja vauhtia

Maanantaina Sankaritar vietti ansaitun lepopäivän. Oli ihanaa käydä aamulla suihkussa ja pukea kauniit vaatteet päälle lenkkivaatteiden sijaan. Laittaa hiukset ja jopa meikata. Aloittaa päivä ihan tavallisesti jo aamulla, eikä vasta myöhemmin lenkin jälkeen.

Lastentarhassa kaikki lapset kutsuivat Sankritarta nimellä "Sport-Mama". Hilda, Sankarittaren kaksivuotias kuopus uskoi, että äiti oli lenkillä koko sen ajan, kuin hän oli tarhassa. Voisi olla tietenkin pahemminkin, Sankaritar ajatteli. Lapset voisivat kutsua häntä vaikka TV-äidiksi tai Läski-Mamaksi. Sankaritar koki pienen ylpeyden kipinän sisällään.

Samalla Sankaritar kuitenkin tajusi, että homma alkoi lähteä hiljalleen hanskasta: Elämässä oli muutakin kuin urheilu! Saisi tulla jo se maratoni! Että olisi aikaa muuhunkin.

Tiistaina Sankarittaren ohjelmassa luki "60 min tempo". Juoksu luisti hyvin ja 10 km täyttyi ajassa 55:33. Ihan hyvin treenijuoksulle. Etenkin, jos oma ennätys kympin juoksukilpailussa on ollut vain noin minuutin nopeampi: 54:30!

Keskiviikkona Sankaritar joutui jättämään juoksun muiden asioiden tähden. Esikoisen koulunalku vaati paljon järjestelyjä.

Torstaina vuorossa oli "5 x 1000m". Sankaritar juoksi yhteensä 6 km, joista 5 x 1000m aikaan: 4:55. Yksittäisten kilometrien välillä Sankaritar tasoitti hengitystään aina noin puolen minuutin ajan.

Kova vauhti oli haasteellinen ja Sankarittaren täytyi tehdä tosissaan työtä pysyäkseen koko kilometrin alle viiden minuutin vaudissa. Silti se oli mahdollista eikä endorfiineistä ei ollut pulaa tällä juoksulla!

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Poika ja sen äiti

Sankaritar oli saanut Masentajasta uskollisen lenkkitoverin. Joka päivä tämä kiusanhenki puki lenkkitossunsa jalkaan, heti kun se näki Sankarittaren tekevän samoin. Vaikka Sankaritar kuinka yritti livistää ovesta ennen kuin Kiusaajat huomasivat hänen aikeitaan, aina joku heistä ehti mukaan.

Viime aikoina nopein oli ollut Masentaja ja se alkoi käydä todelliseksi riesaksi.

Sankaritarta ei nimittäin enää juurikaan huvittanut lähteä juoksulle. Juoksusta oli lähtynyt maku. Ja Masentaja tuntui saaneen siitä uutta voimaa. Se oli kasvanut suorastaan jättiläiseksi.

Sankaritar olisi mieluiten jättänyt koko maratonin. Ei huvittanut. Ei.

Ystävälliset ihmiset sanoivat, että se kuului asiaan. Että oli ihan normaalia, että tässä vaiheessa, kun piti juosta noin kahdeksan tuntia viikossa, juoksu alkoi käydä työstä. Se vei yksinkertaisesti liian paljon aikaa.

Sankaritarta ystävälliset sanat eivät paljoa lohduttaneet. Häntä väsytti, mutta se ei auttanut. Hän oli sitoutunut juoksemaan. Kaiken lisäksi hän oli lupautunut keräämään rahaa hyvään tarkoitukseen, lasten saattokoti Kinderhospiz Sonnenhofille. Kaiken kukkuraksi hän oli laittanut tavoitteekseen kirjoittaa treenistään blogia. Joka ikisestä treenipäivästä. Ei siinä mitään, mutta takana oli muutama rankka viikko, lapset kotona 24/7 ja paljon töitä. Sankaritar oli uupunut - kaikin tavoin.

Kaiken lisäksi Sankarittarella oli tällä viikolla erityinen haaste: tarhaloma oli ohi, mikä tarkoitti, että pienimmät olivat aamuisin siellä leikkimässä. Mutta esikoinen oli tänä syksynä siirtymässä tarhasta kouluun. Seuraavien viikkojen ongelma oli, ettei koulu ollut vielä alkanut.

Täytyi keksiä siis uusia keinoja noudattaa treeniohjelmaa. Sankaritar ei kuitenkaan kokenut olevansa enää kovinkaan luova. Ideat olivat vähissä, mutta vaihtoehtoja ei ollut: the show must go on! Niinpä Sankaritar rohkaistui Masentajan kaikista uhkakuvista huolimatta kysymään esikoiseltaan, miten olisi yhteinen lenkki.

Poika suostui.

Yhdestä lenkistä tuli toinen, kolmas, neljäs - jopa pitkälle 21,5 km lenkille poika oli halunnut lähteä mukaan.

Jos ajaisit pyörällä, kun äiti juoksee, Sankaritar oli kysynyt arasti. Ja poika oli ollut innoissaan. Hän oli ollut ylpeä ja tohkeissaan. Riemuinnut, miettinyt, suunnitellut, valmistautunut, vetänyt äitiään lenkille kokonaisen viikon ajan. Yhteensä 46,5 yhteistä kilometriä hän oli ajanut äitinsä rinnalla.

Karkoittanut Masentajan ja muut Kiusaajat. Antanut äidilleen uuden ilon ja innon juoksuun.

Ma: 5,5 km - Gustavin kanssa
Ti: 5,5 km - Gustavin kanssa
Ke: 5,5 km - Gustavin kanssa
To: Jooga
Pe: 8,5 km - Gustavin kanssa
La: 13 km - yksin
Su: 21,5 km Gustavin kanssa Müggelsee-järven ympäri

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ennätys!

Sankaritar oli ikionnellinen palatessaan sunnuntaiselta pitkältä lenkiltään: hän oli juossut ensi kertaa elämässään 29 kilometriä! 18. km kohdalla hän oli vilkaissut ensimmäistä kertaa kännykkäänsä. Sports Tracker oli ilmoittanut lenkin pituuden. Sankaritar ei ollut uskonut. Sen piti olla virhe, hän oli ajatellut. Aina välillä GPS sekoili ja laski lenkin pituudeksi outoja etäisyyksiä.

Juostessaan eteenpäin, Sankaritar laski päässään, että tällä kertaa matkaa taisi oikeasti olla taittunut jo sen verran. Hän oli tosiaan juossut huomaamattaan melkein kaksikymmentä kilometriä, vaikkakin hitaasti.

Matka jatkui.

Loppusuoralla, noin kilometri 27 kohdalla, Sankaritar muisti yhtäkkiä, miltä hänestä oli tuntunut samassa kohtaa vuosi sitten. Silloin hän oli juossut kympin lenkin ja oli samassa kohtaa, kilometri kahdeksan kohdalla, tuntenut olonsa aivan yhtä väsyneeksi, kuin nyt. Sellaiseksi uupuneen onnelliseksi. Kun lonkissa ja reisilihaksissa tuntuva väsymys muuttuu kasvoilla ylpeäksi hymyksi.

Mikä voittajafiilis, kun oivalsi kehittyynsä vuoden aikana niinkin paljon!

lauantai 9. elokuuta 2014

Kaksi lepopäivää

Sankaritar vietti kaksi juoksulepopäivää vaellellen yksin Itämeren jylhällä Rügen-saarella. Yksinäisyys kirpaisi, rauhoitti, paransi, teki hyvää.


torstai 7. elokuuta 2014

Lomaa!

Sankaritar oli tosiaan viettänyt lomaa! Lapset olivat vuosittaisella, viikon pituisella lomalla isällään, eikä Sankarittaren tarvinnut ajatella mitään muuta kuin omaa napaansa - kokonaiset seitsemän pitkää päivää! Hän oli muistanut kyllä juosta, mutta oli unohtanut kirjoittaa. Ajatella. Työstää. Oli vain elänyt, ollut, nauttinut.

Tässä muistelu Sankarittaren viime viikon yksittäisistä juoksuista:

La 2.8. Kuumuudesta huolimatta juoksu tuntui Sankarittaresta ihan hyvältä. Mukana oli urheilujuomaa ja sitä piti juoda vähän väliä. Olo oli kaikesta huolimatta voimakas ja 10 km hujahti 59 minuutissa. Ei todellakaan mikään loistovauhti, mutta tämä juoksu oli ensimmäinen tai ainakin toinen askel ulos akuutista juoksijakriisistä, joka kummitteli edelleen mielessä (SCC City Nacht)...

Su 3.8. Sankaritar oli palkannut lastenvahdin hintaan 8€/tunti ja oli lähdössä ohjelmssa lukevalle 25 km juoksulle. Juoksusta pitäisi selvitä kaikkineen (lastenvahdin kanssa jutustelu mukaan lukien) noin kolmessa tunnissa. Sankaritar laski: tekee 24€. Sitä suuremmat olivat paineet. Sitä huonompi tuuli jo etukäteen.
Ensimmäiset 7 km kulivat auringossa ja Sankaritar koki riutuvansa, suorastaan sulavansa. Kuudennen kilometrin kohdalla Sankaritar purskahti kaunistelemattomaan, surkeaan itkuun ja päätti, että lopettaisi siihen paikkaan koko maratontreenin. (Tähän väliin täytyy lisätä muistutus viime viikojen juoksijakriisistä, jolloin Sankarittaren olo oli ollut kaikkea muuta kuin sankarillinen.)
Sankaritar pysähtyi juomaan, hengitti syvään ja laski, että kotiin olisi toiset 6 km. Lenkistä tulisi siis 12 kilometrin pituinen, ellei hän sitten liftaisi kotiin. Ei tietenkään liftaisi.
Ajatus kannoilla kääntymisestä ahdisti. Sankaritar alkoi tehdä itsensä kanssa sisäistä kauppaa: vain kuusi kilometriä enemmän (= 18km) ja hän voisi juosta koko järven ympäri ja säästyä ahdistavalta epäonnistumisen tunteelta.
Lopulta lenkistä tuli 21 km pituinen kaikkine koukeroineen. 21km ei ollut aivan 25 km, muttei täysi epäonnistuminen sekään! Aikaa oli mennyt aivan liikaa, mutta ainakaan lapsenvahdille ei tarvinnut maksaa suunniteltua enempää. Sitäpaitsi järven toisella puolella juoksu oli alkanut luistaa sadepisaroiden putoillessa palaneille olkapäille. Mieli oli ollut ihan hyvä.

Ma 4.8. lepopäivä

Ti 5.8. 10 km aikaan 57:00 + 8 min = 65 min. Ihan hyvä treeniaika. Hyvä mieli. Näin on hyvä! Ja ne endorfiinit!

Ke 6.8. 10 km intervalleja. 59:00.

To 7.8. Kymmenenvuotis hääpäivä. Jos olis. 12 km - 1:15 h.

perjantai 1. elokuuta 2014

Pikapikaa

Sankaritar oli oppinut, että jos oli paska päivä, kannatti ottaa siitä kaikki irti. Jos vain jaksoi. Kannatti esimerkiksi yrittää käydä asioilla kiljuvien kakaroiden kanssa tai mennä johonkin virastoon jonottamaan.

Arkisen huonoissa päivissä oli se hyvä puoli, että olo ei yleensä pahentunut loputtomiin. Jossain meni raja ja kun se ylitettiin, syvemmälle ei voinut enää vajota. Tähän logiikkaan ei laskettu traumaattisia tapahtumia elämässä, jolloin olo oli pohjaton. Silloin raja ei tullut koskaan vastaan, vaan pudotus oli loputon.

Mutta kun kyse oli aivan tavallisen huonosta päivästä, oli ihan sama kiljuivatko lapset vain vähän, pyörittelikö virastotäti silmiään vain vähän, nousiko kylmä hiki kaupassa äidin selkään vain vähän, vaiko kenties sittenkin paljon.

Sama oli juoksun kanssa.

Jos oli odotettavasti huono juoksupäivä, jos vaikka piti juosta keskipäivällä 30 asteen helteessä, kannatti juosta intervalleja. Niitä ei voinut juosta huonosti, koska niitä juostessa käytiin omilla rajoilla - ihan tahallaan. Juostessa kovaa, hengästyi joka tapauksessa. Painellessa täysillä keuhkot meinasivat räjähtää, muttei suinkaan vahingossa.

Olo oli sallitusti paska.

Se toi keveyttä ja vaihtelua Sankarittaren kovin vakavaan ja ilottomaksi muuttuneeseen treeniin sekä masentavaan juoksijakriisiin.

Tältä juoksulta Sankaritar palasi kotiin iloisin mielin.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Illan tuoksu

Oli ilta, varjot pidentyivät, heinäsirkat sirkuttivat, tuoksui makealta, raskaalta. Tuntui kuin koko luonto olisi huokaissut helpotuksesta, että päivä oli päättymäisillään.

Sankaritar oli vienyt lapset isälleen ja vetänyt juoksukenkänsä jalkaansa hieman pelokkaana. Takana oli kaksi lepopäivää ja niitä ennen hänen oman juoksijahistoriansa pimeimmät tunnit. Miten jalka nousisi tänään?

Heti ensimetreillä se nousi. Askel oli suorastaan keveä. Edessä olisi 16km. Se ei tuntunut tuona iltana ahdistavalta.

Matka taittui laskevaa aurinkoa tyynen järven yli ihastellen ja takaisin tullessa nousevaa kuunsirppiä. Ilma oli viileä. Se huomasi heti juoksun keveydessä.

Vaikka vauhti oli edelleen hitaampi, kuin pitkiin aikoihin, olo oli hyvä. Sankarittaresta oli mukavaa juosta.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Pikkuinen lensi kotiin

Sankarittaren elämässä oli muutakin, paljon tärkeämpää, kuin juoksu. Lapset olivat Sankarittarelle tärkeintä koko maailmassa, vaikka hän olikin oppinut, ettei heidän kautta voinut elää. Ettei heitä saanut suojella liikaa. Mutta että heidän rinnallaan oli paikka naiselle, joka oli paljon muutakin, kuin vain äiti, mutta joka sai olla juuri sitä, juuri nyt, juuri näille lapsille.

Juoksu jäi taka-alalle, kun Sankarittaren esikoinen palasi ensimmäiseltä yksin lennetyltä matkaltaan Suomeen. Voi sitä jälleennäkemisen riemua!


tiistai 29. heinäkuuta 2014

Lepoa sovulla

Sankaritar sopi sovinnon itsensä kanssa ja päätti levätä kaksi päivää putkeen. Hän siirsi seuraavien päivien juoksuja niin, että sais lepoa kun sitä juuri nyt tarvittiin. Eilinen juoksu oli antanut toivoa, mutta järki oli vihdoin voittanut kaikki sisäiset Kuiskailijat, Laiskottelijat ja Piiskajat. Oli aika pitää tauko, sen kertoi epämukava olo ja kipuilut.